Phelan–McDermidin oireyhtymä

Phelan–McDermidin oireyhtymä eli 22q13-deleetio-oireyhtymä on kromosomin 22 pitkän haaran kärkiosan täydellisestä tai osittaisesta deleetiosta johtuva oireyhtymä, jonka tyypillisiä piirteitä ovat kehitysvamma, hypotonia sekä vähäinen tai kokonaan puuttuva puheentuotto. Kehitysvammaisuuden aste on yleensä vaikea, mutta deleetion laajuus vaikuttaa oireiden keskimääräiseen vaikeusasteeseen. Katkoskohdan sijainti kromosomissa ei kuitenkaan ennusta täysin oireyhtymästä kärsivän lapsen kehitystä vaan yhtä laajat deleetiot voivat johtaa toisistaan poikkeaviin taudinkuviin. Toisinaan Phelan–McDermidin oireyhtymä ilmenee mosaikistisena.

Phelan–McDermidin oireyhtymästä kärsivillä lapsilla lyhyidenkin lauseiden muodostamaan oppiminen on harvinaista, ja usein kielellisten taitojen kehitys taantuu neljänteen ikävuoteen mennessä. Puheen ymmärrys on kuitenkin yleensä parempaa kuin puheen tuotto. Myös motoristen taitojen kehittyminen on viivästynyttä, mutta niissä ei yleensä ilmene taantumista. Lihasten hypotonia on tyypillinen piirre varhaisvaiheessa ja korostuu ylävartalon alueella. Noin joka kolmannella Phelan–McDermidin oireyhtymästä kärsivällä on hoidon tarpeeseen johtava rakennepoikkeama munuaisessa, mutta munuaisten toimintakyvyssä ei yleensä ole ongelmia. Oireyhtymään liitettyjä ulkonäköpiirteitä ovat usein dolikokefalia, pitkäripsisyys, poskien täyteläisyys ja leuan terävyys. Silmäluomessa voi esiintyä mongolipoimu tai ptoosi. Myös korvalehtien ja käsien suuri koko on oireyhtymässä tyypillinen, mutta yleisesti ottaen ulkonäkö ei ole erityisen voimakkaasti potilaan sisaruksista ja vanhemmista poikkeava. Karsastuksesta kärsii noin joka viides Phelan–McDermid-henkilö, näkökyvyn kehityksen viivästymisestä pieni osa. Araknoidinen kysta on Phelan–McDermidin oireyhtymästä kärsivillä yleisempi kuin väestössä keskimäärin.

Phelan–McDermidin oireyhtymään liittyy noin 30 %:lla refluksitauti, ja syömisongelmia saattaa ilmetä. Noin kolmasosa kokee myös epileptisiä kohtauksia. Välikorvatulehdus ja liimakorva ovat lapsuudessa hyvin tavallisia Phelan–McDermidin oireyhtymästä kärsivillä. Purentavirheet ovat yleisiä. Noin puolilla oireyhtymän yhteydessä ilmenee univaikeuksia, mutta myös unen tarve saattaa olla tavallista alempi. Erityisen vähäinen hikoilu on eräs tavallinen piirre Phelan–McDermid-henkilöillä. Enemmistöllä heistä esiintyy kynsien vajaakehittyneisyyttä ja noin 10 %:lla nuoruus- tai aikuisiällä lymfedeemaa raajojen ääriosissa. Käytöksen piirteissä usein korostuu yliaktiivisuus. Myös keskittymisvaikeudet ovat tyypillisiä. Osalla saattaa ilmetä korkea kipukynnys tai ääni- tai kosketusyliherkkyys.

Noin 80 % Phelan–McDermidin oireyhtymistä johtuu sporadisesta de novo -mutaatiosta. Oireiden kannalta oleellisiksi geeneiksi on katsottu SHANK3, ACR ja RABL2. SHANK3-geenillä on yhteys myös autismin kirjon häiriöön. Jopa 75 %:lla Phelan–McDermidin oireyhtymästä kärsivistä onkin arvioitu todetun myös autismin kirjon häiriö. Sen diagnosoimista kuitenkin vaikeuttavat oireyhtymän muut vaikutukset, kuten keskivaikea, vaikea tai syvä kehitysvammaisuus. Katy Phelan ja Heather McDermid kuvasivat vuonna 1984 deleetio-oireyhtymän, joka myöhemmin nimettiin heidän muakansa. Phelan–McDermidin oireyhtymän on arvioitu olevan 2–10:lla henkilöllä miljoonasta elävänä syntyneestä, mutta alidiagnosointia katsotaan esiintyneen. Phelan–McDermidin oireyhtymä on yhtä yleinen tytöillä ja pojilla. Sen hoito on oireenmukaista.